Sanonpahan vain, että jos et ole vielä tutustunut kirjailijattareen, nimeltä Sarah Waters, menisin sinuna välittömästi lähimpään kirjastoon ja lainaisin esimerkiksi teoksen Vieras kartanossa. Luin sen viime talvena, se oli oikea vanhanajan kummitustarina, mutta ei kuitenkaan.

Myös nyt yöpöydälläni viivähtävä Silmänkääntäjä on "goottiepookki" (kiitos HS tästä hyvästä ilmauksesta), rappioromantikkaa ja eksentrisiä hahmoja Lontoon pimeäillä kujilla ja englanilaisessa herraskartanossa. Viihdettä, historiaa, kunnon hahmoja ja sopivasti ihmissuhteita.

Sen sijaan yöpöydällä pölyä keräävä Joycen Ulysses edistyy, pahoin pelkään, vaivalloisemmin. On todettava, ettei Ulyssestä lueta, sen läpi raivaudutaan. Eikä se tyydy rojottamaan paikallaan ja odottamaan macheten heilautusta, se pistää vastaan.

Joten kyllä tässä välillä joutaa aivan hyvin lukea jotain, josta nauttii.

Päin seiniä, seiniä päin!

Kirjaston tarkoitus on jakaa informaatiota, tarkemmin sanottuna toimia elävänä, älykkäänä rajapintana ihmisten ja informaation välillä. Tämän se voi tehdä monessa paikassa, mutta perinteisesti jokaisessa kunnassa on sille varattu tila: erillinen rakennus tai tila viraston, koulun tai jonkin muun laitoksen yhteydessä.

Tila.

Tilaa voi käyttää monella tavalla. Se voidaan täyttää ääriään myöten täyteen kirjoilla. Tai sitten kokoelmaa pienennetään ja tilaa jää muullekin. Me haluamme tarjota tilaa asiakkaille: paikkoja joissa oleskella, lukea, käyttää tietokonetta tai vain olla, sekä tuon ihanan, valkoisen seinän kattoikkuoiden alla.

Ei. Se ei ole tarkoitettu seinille hyppimiseen, eikä Hämähäkkimiehelle, mutta jos hän tulisi paikalle, antaisin hänen kyllä vähän aikaa kiipeillä siinä edestakaisin. Seinä on taideseinä.

Taideseinän yläosaan on kiinitetty kisko ja siitä roikkuu kahdeksan perlonköyttä. Tilaa on kahdellekymmenelle pienemmälle tai kymmenelle suuremmalle teokselle. Tällä hetkellä seinällä on Riitta Heiskasen valokuvia. Kutsun niitä poronsalmelaisiksi jumalolennoiksi: hän on kuvannut Saimaan rantaviivaa ja nostanut maiseman pystyyn. Taianomaisesti kallio ja sen heijastus tyynessä vedenpinnassa näyttävät aina kasvoilta: julmilta, arvoituksellisilta, ylväiltä tai ylimaallisilta. Ehkä se on se ihminen meissä, joka haluaa aina nähdä peilikuvansa.

Tulkaa katsomaan. Ja kertokaa, jos teillä on teoksia ja töitä, joita haluatte tuoda esille. Seinä on sitä varten.

Tervehdin Sinua syksy, asiakkaat, kirjailjat, taide

En ole joutunut siilinsyömäksi, kuten eräs kommentoija epäili :)

Tapio Siilander, the Siili vapautettiin elokuussa luontoon tuhdissa 780g painossa. Tätä oli edeltännyt sopeutumisjakso Camp Repomäessä, ulkotarhassa. Siellä Tapsa oli mm. tutustunut elävään ravintoon sekä Suomen sääolosuhteisiin. Vapautus tapahtui hyvällä ja positiivisella mielellä. Tapahtuman päätteeksi Team Tapio joi pullakahvit.

Kirjastossa eletään talousarvion jälkeistä aikaa. Kokoelmaa siivotaan: tassu heiluu ja poistokirjojen pino kasvaa. Koulujen alku on tuonut myös kakarat kirjastoon: oppiin ja viihtymään. Pikkujalkojen töminä otetaan ilolla vastaan. Murrosikäisten kanssa jatketaan vääntöä siitä, saako sisällä käyttää pipoa ja mitä ylipäätään voi julkisella paikalla tehdä. Ja syysloma tuo tietysti puoli Helsinkiä tänne Saimaan rannoille.

Meillä on 19-vuotias harjoittelija, joten olemme myös päässeet tarkkailemaan y-sukupolvea in action. Kokemus on ollut hyvä. Samalla kolmekymppinen saa sneak peakin varhaiskeski-ikäisen tunneilmastoon. Kaikki menee hyvin, kun ei kuulosta Uma Aaltoselta. Poks!

6.11. vietetään kirjallista iltapäivää. Saamme -- kiitos Kirja&Idea Knut Possen ja Jorma Kaimion -- vieraaksemme Eeva Kilven, Sofi Oksasen, Markku Turusen ja Mikko-Pekka Heikkisen. Nimilista on aiheuttanut laajaa tohkeutta ympäristössä. Olemme kuitenkin pidättäytyneet varaamasta jäähallia keikkaa varten. Kansanjoukot ohjataan kodikkaasti valtuustosaliin ja toivotaan, ettei synny mellakoita.

Tuo pöytäryhmän taustalla näkyvä tyhjä seinä, jolla Lehtosen Joel synkeänä pälyilee, on myös saamassa täytettä marras-tammikuuksi. Ensin seinälle tulee Riitta Heiskasen valokuvia, sitten Paula Ripaojan taidetta ja jatkoksi jälleen Riitan maalauksia. Toivomme sydämestämme, että maksuton ja valoisa näyttelyseinämme ei ole koskaan paljaan.

Copycat-kilpailu

Featuring Tapio Siilander

Sammakko-kustantamon kirjankansi

Amman lukuhetki julisti Copycat-kilpailun kirjankansitaiteesta. JJR-kirjaston versio on "tilaisuus teki varkaan" -metodilla luotu versio "Eurooppalaisen siilin suojelu ja hoito" -teoksesta. Ylemmässä kuvassa Tapio Siilander ja alemmassa vertailuksi Sammakko-kustantamon kirjankansi. Käykäähän katsomassa Amman luona, mitä teoksia muut ovat versioineet!

Alla olevassa kuvassa Tapio sikailee ruokakupillaan. Painoa on jo 300g ja luonne on äreä. Milla Paloniemi tiesi jotain luodessaan kiroilevan siilin. 

Viranomainen ja siili

Siili kakkoselle piti perjantaina tehdä viimeinen palvelus, R.I.P. kakkonen. Siili ykkönen, jolle on facebook-sivullamme ehdotettu nimiä "Kärtsy The Siili" ja "Simo Kärttynen", on sen sijaan kuntoutunut hienosti. Se porsastelee kissanruoan kanssa, lipittää vettä teevadilta, sontii pesäänsä ja suhtautuu hoitotoimenpiteisiin asiankuuluvalla aggressiivisuudella. Hellään käsittelyyn vastataan piikki tanassa äsähdellen ja puksuttaen kuin pieni perämoottori.

Siilit <3



Meni putkeen.



Seuraavaksi on mietittävä, tuleeko siilistä tarpeeksi osaavainen ja riski, että sen voi päästää syksyllä etsimään talvipesää, vai onko sille etsittävä talvehtimispaikka, mieluiten jokin tasaisen lämmin kellari tai pannuhuone, jossa joku käy päivittäin, mutta ei häiritse liikaa siilin elämää. Siilit eivät kaipaa seuraa, paitsi Tiettyyn Aikaan Keväästä, ja silloinkin niiden puuhia voi äkkinäinen erehtyä luulemaan tappeluksi.

Villisiilin hoitoa on helppo markkinoida: "Seuraksi tarjotaan äkeä, piikikäs ja sottaisa erakko". Olenkin ottanut yhteyttä ihmisiin, joilla on villieläinten hoito hyppysissä. Talvettaisin Pärttyli Kärttylin itse, jos minun ei tarvitisisi kulkea kahden kaupungin välilä ja voisin tarjota siilille ison, rauhallisen tilan, jossa se saa huolehtia omista asioistaan, eikä kärsiä liikaa ihmisten tungettelusta.

Siilinhoito on kyllä ollut kiinnostavaa. Siilivauva on luultavasti luomakunnan kaunein olento, heti pienien sikojen ja kissanpentujen jälkeen. Siilinhoito on ollut myös informaatiohaaste: kuinka, miten ja miksi? Viime kädessä laki velvoittaa toimimaan. Vahingoittunutta eläintä pitää auttaa: hoitaa, toimittaa hoitoon tai lopettaa, itse tai viranomaisen avustamana.

Mutta miksi kutsumme sitä? Puolisoni väittää, että se näyttää "Tapiolta", johtotiimi ehdotti "A. Kettuniusta". Ehdota jotain!

Parhain suomenkielinen siilisivu: Siili kiikarissa.

Tutki, pelasta, suojele

Johtajan huone on vast'edes siiliparantolana.

Kirjastonhoitajamme oli eilen löytänyt pihapensaan alta orvon siilikolmikon. Kolmas poikanen oli jo kuollut, mutta kaksi matkusti tänään pyyhkeenmutkassa kenkälaatikossa työhuoneeseeni. Onneksi kokoelmaamme hankittiin jo viime kesänä Tuula Nyströmin kirjoittama "Eurooppalaisen siilin suojelu ja hoito", siinä on aivan erinomattaisen hyvät ensiapuohjeet.

Toimenpiteet tänään:

Hankinnat: kertakäyttöhanskoja, pipettejä, z-pinsetit loisten varalle, kaksi matalaa kissankuppia, kirvelemätöntä desifiointiainetta, vanulappuja, kaksi matalaa kissanruoka-astiaa, kosteaa kissanruokaa ja kokista (kuplattomaksi ravistettu ei-light -kolajuoma on hyvä ensiapuneste, sisältäähän se paljon sokeria ja kofeiinia).

Siilit on sijoitettu pahvilaatikkoon, pyyhkeen mutkaan, kuumavesipullon viereen. Niissä ei näkynyt haavoja, loisia, kärpäsentoukkia tai -munia.

Siileille on annettu lämmintä hunajavettä pipetillä ja eläinten energiapitoista lisäravinnegeeliä. Ne ovat lämpövesipullon vieressä hämärässä pahvilaatikossa.

Siili 1: 79g (merkitty valkoisella)
Siili 2: 73g

Kakkonen mykkyrässä. Pieni on ja surkea.

Ykkönen 79g (paperi painaa kolme)

Kakkonen 73g

Kirjoita postikorttiin

Jakko heittää kylmän kiven ja me jaamme kirjavinkkejä

Jaakolle valinnanvaraa. freefoto.com

Valkoinen kirahvi Opuscolo - kirjasta kirjaan  -blogista väittää, että kesää seuraa syksy, esittelee oman top-listansa syksyn uutuuskirjoista. Aika tuhti väite, kun kesä ei ole edes kunnolla alkanut! Ja sanonko minne Jaakko saa pistää kylmän kivensä?

Pyh.

Tunnustakaamme kuitenkin tosiasiat. Syksyn uutuuskirjat on jo tilattu kirjastoon. Poimitaanpa mekin TOP 5, eli odotetuimmat syksyn kirjat:

Petri Tamminen: Rikosromaani. Malmin musertaja, Hämeenlinnan häpäisijä, Hermann Ångström, kylvää jälkeensä huolta, häpeää ja yleistä epämukavuutta. "Tapauksen saa hoidettavakseen elämää nähnyt komisario Vehmas, jonka mielestä ihmiset sairastavat tulevaisuutta ja poliisin työ on kansanrunoutta", kertoo Otava. Kuulostaa sopivan paasilinnamaiselta: kevyttä kamaa, jossa on yllättäviä syvällisyyden syövereitä.

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu. WSOY kertoo, että kyseessä on seikkailusatiiri. Ruoppaaja Muttilainen, Konstaapeli Parviainen ja Agronomi Hildén muodostavat salaisen veljeskunnan kovan ytimen. Hitler ei kuollutkaan bunkkeriin Berliinissä ja Katri Helena on Suomen Marlene Dietrich. Olisikohan tässäkin kirjassa jonkinlaista huovismaista salaviisautta?

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia. Teos koostuu Sinisalon parhaista vaellusnovelleista. Pidin hirveästi Enkelten verestä. Se aiheutti vakavaa mehiläiskuumetta. Luotan siihen, että tämän teoksen myötä fiilistelen Partioaitassa ja teen retkiä joko Penniineille tai sitten sinne oman otsalohkon pimeämmälle puolelle. Johanna Sinisalo ja Risto Isomäellä on sama taito hyppysissään: hyvä tarina rakennetaan tiedon päälle ja pistetään joukkoon iso lusikallinen kansanperinnettä!


Linde, Heidi Jo nyt on! Chiclittiä Norjasta. Kolmatta lastaan odottava kotiäiti kaipaa muutosta, samoin uransa loukkaantumiseen päättävä jalkapalloilija ja häitä touhuava morsian, joka ei ole ihan varma siitä, onko sulhanen sittenkään Mr Right. Kirjan yhteydessä on mainittu niin Jonathan Franzen kuin Nick Hornbykin, joten luotan siihen, ettei tämä ole ihan ytimetöntä höttöä. Sitäpaitsi pullanleivonnan ja Metallican yhdistäminen kertoo arjen ymmärryksestä ja tyylitajusta. 

Ian Rankin: Verisiteet. Olen lukenut kaikki Ian Rankinin kirjat. Olen hankkinut itselleni kaikki Ian Rankinin kirjat. Lisäksi etsin aina kirjamessuilta Blue Moonin ständin ja sanon, että kaikki, mitä he kustantavat, siis aivan kaikki, on loistavaa. Toivon, että John Rebus raitistuu ja löytää itselleen daamin ja että minä pääsen riehastelemaan Edinburghiin jonkun kanssa, jolle riittää, että istutaan tunkkaisessa pubissa mököttämässä sekä käyskennellä loput ajat mukulakivikaduilla tai Forth-vuonon jäätävässä viimassa. Ja kuunnella Rollareita Laphroaig-lasi kourassa. Oletteko muuten huomanneet, että omista suosikeista puhuminen on vaikeaa? Koska _tunteet_.

Bonuskirja: Walter Mosley: When the Thrill Is Gone. On pahuksen kurjaa, ettei Walter Mosleyltä suomenneta teoksia. Kirjan nimen kuultuani päässäni on soinut Ella Mae Morsen versio kyseisestä piisistä.Walter Mosley kuvaa upeasti rotuerottelun Amerikkaa. Päähenkilö on kunnollinen mies, Easy Rawlins, joka tasapainoilee lain ja rikollisuuden harmaalla alueella. Easyssä ja Röngän Viktor Kärpässä on paljon samaa, ainakin kultainen sydän ja asema yhteiskunnan marginaalissa.

Syksyllä ilmestyy myös uutuus Sofi Oksaselta, sitä moni odottaa suurella uteliaisuudella. Mitä odotat kirjasyksyltä?

Jos olisin kirja

Pihistin Jos olisin -haasteen Suketukselta.  Lauseen alut tulee täydentää omasta hyllystä löytyvillä kirjan nimillä. Rajasin etsinnän dekkarihyllyyn ja niihin kirjoihin, jotka olen lukenut. Meleko hyytävä tuli!

Jos olisin...

...kesä, olisin Kylmää valoa
...näkymä, olisin Umpikuja
...elokuva, olisin Lepakkomies
...matka, olisin Pako
...kasvi, olisin Musta Dahlia
...hetki, olisin Pitkä uni
...tunne, olisin Rakkaus viiltää syvältä
...harrastus, olisin Myrkynkeittäjä
...vastakohta, olisin Musta tuli
...piilossa, olisin Pohjavirtoja
...pala historiaa, olisin Luostarin varjot
...pahuus, olisin Julmin peto
...jos minulla olisi enemmän aikaa, olisin Pitkä uni

Jos olisin taito, olisin Hahmotunnistus.

Kahvin kanssa meemi, olkaatten hyvä:) 

Kirjoita postikorttiin -satoa Rantasalmelta

Lukuimmeisiä

freefoto.com

Niin kuin varmaan tiedättekin, netti on lukublogeja kirjavanaan! Itse en ole seurannut niitä tarpeeksi ahkerasti. Vaikka olen opiskellut kirjallisuustiedettä, suhtaudun kirjosita keskustelemiseen kuten kahviin. Kahvi on kahvia, sitä juodaan, sinun ei pidä kahvia leivonnaisiin tai makeisiin sekoittaman.

Lukeminen on lukemista, luen kirjoja ja puhun niistä töissä ja ystävien kesken, mieluusti melko kompaktisti (arvio akselilla: "järkyttävän hyvä - polta se", sekä lyhyt kuvaus protagonista ja muutamista keskeisistä juonen käynnistymiseen liittyvistä tapahtumista). Miellyttävintä kirjapuhe on sellaisten henkilöiden kanssa, jotka jakavat saman kirjallisen maun, koska silloin jopa merkitsevä nyökkäys riittää.

Olen siis törkeästi laiminlyönyt kirjallisuuslehtiä ja kirjallisuuskeskustelua ja hengaillut mukavuudenhaluisesti samanmielisten lukijoiden parissa! Aion kuitenkin parantaa tapani. Internetin syvissä vesissä paljastui heti, että lukijoilla on suuri, hauska, bloggaava yhteisö. Tässä joitakin lukublogeja:

Amman lukuhetki: äiti ja opettaja Aino-Maria kirjoittaa sujuvaa ja suloista kirjallisuusblogia. Löysin blogin etsiessäni luku/leffakokemuksia Aikamatkustajan vaimosta (Audrey Niffenegger) - lähinnä selvittääkseni, kannattaisiko melko köykäisen katsomiskokemuksen (Eric Banan paljas takapuoli ei sittenkään pelasta kaikkea) jälkeen uskaltautua kirjan pariin. En uskaltautunut, vaikka Amma kriittisistä huomioistaan huolimatta myönsi olevansa "pidättyväisen ihastunut" teokseen.

Eniten minua kiinnostaa tie: Suketuksen, "ihan kivan historianopiskelijan" kirjallisuusblogi, on hauska ja kevyt mutta fiksu, siis miellyttävää luettavaa. Suketus menee tunteella lukukokemukseen, mistä plussaa. Se on mahtavaa vastapainoa viileälle analyyttisyydelle.

Retkilläni linkkien pitkospuita löysin Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogin ja jäin lukemaan suurella uteliaisuudella nimimerkki Valkoisen Kirahvin arviota Savonlinnan kirjastosta. Pitäisi ehdottomasti katsella välillä ympärilleen asiakkaan silmin (ei, en aio keksiä parempaa ilmausta, vaikka olen väsynyt ja fingerporigeneraattorin loihtii em. lauseesta välittömästi zombie-teemaa). Valkoinen Kirahvi tsekkaa kirjastoon tutustuessaan ainakin seuraavat seikat:

Kun menen aivan uuteen kirjastoon, otan ensin tuntumaa. Etsin uutuushyllyt ja palautuskärryt, hahmotan missä on mitäkin. Kierrän kirjastoissa peruskokoelman sillä ajatuksella, että jos minulla olisi kirjastokortti, mitä lainaisin. Onko tärppikirjoja esillä? Onko uusia kirjoja? Onko poistettu tehokkaasti niin, että hyllyt näyttävät houkuttelevilta? Mitä on palautettujen kärryssä? Entäpä lastenkirjojen kokelma? Onko nuoret huomioitu? Millainen lehtiosasto? Jäisinkö oleilemaan? Miten henkilökunta kohtaa kirjstoon tulevan asiakkaan?

Kirjamieli on tarttunut kunnioittavaan urakkaan, eli ottanut urakakseen James Joycen Ulysseksen uuden käännöksen. Haaste kiertää lukublogeissa. Jäämme seuraamaan mielenkiinnolla projektin etenemistä, sekä harkitsemme itsekin vastaavaan ryhtymistä, vaikkakin olemme kiitollisia asiakkaalle, joka lainasi sen uutuushyrrykästä nenämme edestä. (Me puhumme itsestämme vast'edes monikossa kuten monarkit, onhan kirjastonhoitajakin jonkinlainen instituutio. Onhan?).

Mainitaan vielä hyväksi lopuksi Erjan lukupäiväkirja. Erja on kirjastonhoitaja, "jolta hyvätkin kirjat unohtuvat aivan liian helposti". Erja nostaa esille sellaisiakin kirjoja, jotka eivät suorastaan karjahtele asiakkaille uutuushyrrykässä ja edustaa siten ammattikuntamme "pitkää häntää".

Kerään kiinnostavia kirjallisuusblogeja tuonne sivupalkkiin otsikon "Lukuimmeisiä" alle. Nautinnollista lukupuhetta kaikille.

Kirjalijakettu 2012 on Kirsi Kunnas

Copyright: Jyrki Luukkonen

Joroisten, Juvan ja Rantasalmen yhteinen JJR-kirjasto myöntää vuosittain ”Kirjailijakettu” -arvonimen kettukirjailijalle, jonka tuotantoa Lukukettudiplomin suorittajat ovat ahkerasti lukeneet.

Kirjailijakettu 2012 on akateemikko Kirsi Kunnas (s. 1924), (lasten)runouden Grand Old Lady. Hänen tunnetuin tuotantonsa vyyhteytyy erään salaperäisen Tiitiäisen ympärille. Kunnas on tehnyt myös huomattavan aikuisille suunnatun runotuotannon sekä kääntänyt muun muassa Lewis Carrolin ja Federico García Lorcan teoksia suomen kielelle.

Kieli nimenomaan, on Kunnaksen kotimaa. Hän piehtaroi kielessä, kerää sitä syliinsä ja muokkaa mieleisekseen. Kunnas taitaa niukan tyylittelyn, jolla voi pienin elein ja äärimmäisen tarkasti kuvata sellaisia valtavia asioita kuin rakkautta, ikävää, elämänjanoa ja kuolemaa. Hän taitaa onomatopoesian, jolla voi tavoittaa leikkisän herkullisesti esimerkiksi iltalypsyn äänimaailman, kuten runossa Adalmiinan helmi, jossa: ”Karjan kellot kilk kalk kaa” ja jossa lehmä: ”järveen kumartuu / ja särpii, hörppii, ryystää / laiskuttaa ja nuuskaa/”. Hän taitaa paradoksin ja kielipelit sekä tutkii runoissaan kielen kaikkia vivahteita aina nonsenseen – hölynpölyyn saakka.

Kunnas on palkittu muun muassa Arvid Lydecken -palkinnolla, Topelius-palkinnolla ja erilaisilla valtionpalkinnoilla. Hänelle on myönnetty vuonna 2000 Tampereen yliopiston kunniatohtorin arvonimi sekä akateemikon arvonimi. Haluamme kiitollisin mielin myöntää hänelle myös Kirjalijakettu-arvonimen.

*** 

Kunnakselta saammamme herttainen vastauskirje on nähtävillä Rantasalmen kirjastossa. 

Hyllyluokat - sydän!

Meillä Toenperän kirjaston Rantasalmen toimipisteessä rakastetaan hyllyluokkia. Dekkarit ovat omassa hyllyssään ja romantillinen kirjallisuus, scifi ja fantasia, erä- ja sotakirjallisuus omissa hyllyissään. Näinhän se on useimmissa Suomen kirjastoissa.  Meiltä löytyy vielä sellainenkin harvinaisuus, kuin "elämäkerrat", eli myös ne elämäkerrat, jotka eivät ole 99-luokassa, on hyllyluokitettu elämäkertojen hyllyyn.

Uusi ongelma on genret, joita on hankalaa sijoittunut. Eroottisesti latautunut  Wardin "Musta tikarin veljeskunta" on vaikeasti sijoitettava. Tarvisisimme hyllyn "pararomantiikalle", kirjoille, joissa ainakin suhteen toinen osapuoli on yliluonnollinen olento: ihmissusi, vampyyri tai langennut enkeli. Ja tässä osastossa voisi olla oma hyllynsä paraerotiikalle, koska ainakin Wardin kirjoissa on jokseenkin runsaasti suoraa toimintaa. Krhm krhm.

Toinen haaste on punaisella teipillä merkitty romantiikkahyllymme. Olen ottanut romantiikkaan melko laajan perspektiivin, joten oikeastaan kyseessä ei ole enää noin kahteensataan niteeseen ollut romantiikka, jossa A haluaa B:n, C asettaa esteitä, ja lopussa A saa B:n. Sinkkukirjallisuudessa kuvio ei ole likikään noin suoraviivainen. A haluaa B:n, mutta ajankulukseen deittailee C:tä, joka on A:n exä ja seksuaaliselta identiteetiltään hieman epävakaa. Kuvioihin tulee D, johon B rakastuu, mutta joka on taas kiinnostuneempi... äh, tajuatte kyllä. Kyseessä on siis kirjallisuudenlaji, jossa ei tähdätä avioliittoon, riisinheittoon ja päivään prinsessana, ehei, sillä teemana saattaa olla vaikkapa kuolema tai suhde äitiin tai herraisä nähköön shoppailu. Tai teemana saattaa hyvinkin olla romanttinen parisuhde, mutta lopussa ei olekaan häitä. Siksi "romantiikkahyllymme" on romantiikkaa vain nimellisesti, kyseessä on laajempi naisille suunnatun viihdekirjallisuuden genre, Chick Lit.

Älkääkä edes antako minun aloittaa dekkareista, joka kattaa meillä melkein kaikki jännityskirjallisuuden alalajit, paitsi kauhua, joka on fantasian ja scifin joukossa yliluonnollisen elementtinsä vuoksi. Myös Wardin kirjat olivat aluksi kauhussa, mutta havaitsimme pian, että "kauhu" ei ollut se tunne, jota vampyyripor pararomantiikka herättä.

Kirjallisuudenprofessorini Tammi tykkäsi lausua genren ranskalaisittan [žãr], joten pyydän, että lukiessanne tätä artikkelia lausutte sen mielessänne oikein.

Kirjoita postikorttiin

Juwemmalla on kirjoitettu postikorttiin

Olisi pitänyt sanoa, että...

Fantastinen! Harvasta kirjailijasta olen koskaan ollut yhtä innoissani. Harva lukukokemus on saattanut minut sellaiseen  kohottavaan, ylösrakentavaan kiihtyneen innostuksen tilaan, kuin Peter Høeg. Høeg on fantastinen. Useimmat hänen kirjansa ovat fantastisia. Norsunhoitajan lapset, hänen viimeisin teoksensa on fantastinen, voin sanoa sen jo nyt, vaikka olen lukenut vasta parisenkymmentä sivua. Palaan asiaan myöhemmin, mutta sanonpa vain sen, että Høegin henkilöhahmot tekevät kirjoissa sen, mistä me muut vain haaveilemme: he sanovat juuri oikeat repliikit silloin, kun pitää, ei vasta puoli tuntia myöhemmin, kun ne juolahtavat meille muille kuolevaisille mieleen. *** Edit 15.18 Luin katkelman Norsunhoitajien lapsia ja koska olin itse virkeämpi kuin eilen, tuntui hieman siltä, että onko tämä Høegin harjoittama kirjallinen briljeeraus sittenkin hieman raskasta luettavaa. Muistelen erästä nimeltä mainitsematonta tohtoria, joka piti yliopistolla kurssia nimeltä "Keskiajan ihminen ja luonnonkatastrofit". Hän oli hyvin vitsikäs. Ensimmäisen luennon jälkeen vitsit lakkasivat naurattamasta ja loput kymmenkunta luentoa olivat yhtä piinaa. Palaan asiaan myöhemmin.

"Suhteessa kaikkeen ei-inhimilliseen me sivistyneet ihmiset olemme autisteja"

Klikkaa kuva isommaksi

Ihmisen älykkyys -kurssia vetävä Professori Stern esittää ihmisiin liittymiä väittämiä

Ihmiset osaavat ratkaista ongelmia mielessään ennen kuin toteuttavat ratkaisuja käytönnässä. Ihmiset ovat tietoisia menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Ihmisillä on kieli. Ihmiset ymmärtävät numeron käsitteen. Ihmiset tunnistavat kuvansa peilistä.

Opiskelija Karen Nieto vastaa jokaiseen väitteeseen "Typerys", ja lisäperusteluiksi:

1. Kissat ja Oravat ja Lokit ja Muurahaiset 2. Oravat ja Kissat ja Delfiinit ja Muurahaiset. 3. Delfiinit ja kissat. 4. Kissat. 5. Kissat.

Vastaukset ovat eriomaisia, mutta ei niitä oikein esseiksi voi kutsua. Karen Nieto on toisissa asioissa nerokas, toisissa toivoton. Palataan alkuun. Karenin täti, Isabelle Nieto tulee Kalifornian Berkeleystä Meksikon Mazátlaniin ottaakseen haltuun perimänsä tonnikalajalostamon, hän saa kaupanpäällisiksi kaltoinkohdellun autistisen sisarentyttärensä Karenin, joka ei puhu, ei syö aterimilla ja elää takapihalla olevassa, mereen saakka ulottuvassa aitauksessa jokseenkin omissa oloissaan. Tyttö kylvetetetään ja puetaan jokseenkin ihmisen näköiseksi. Isabelle alkaa määrätietoisesti opettamaan hänelle kieltä ja kun Karen löytää sanat, hän ei vaikene ollenkaan. Karenin tie vie lyhyeksi aikaa nunnien pitämän erityiskouluun ja sieltä melko pian kotiin yksityisopetukseen sekä päiviksi tonnikalajalostamolle, lopulta yliopistoon ja kansainvälisen tonnikalanjalostamon johtoon. Kuinka se on mahdollista Karenille, jolla on neljä perusilmettä (hätääntyntyt, olinen, neutraali ja poissaoleva), joka ajattelee hyvin hitaasti, jolla ei ole ollenkaan mielikuvitusta ja joka ei osaa lainkaan valehdella?

 Sabina Bermanin kirja Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on takakansitekstinsä mukaan vahva ekologinen kannanotto merten suojelun puolesta. Lause on kamala latteus, mutta luettuani kirjan päätin, ettei minun itse asiassa tarvitse ikinä syödä purkitettua tonnikalaa ja että ne asiat, jotka erottavat ihmisen eläimestä, eivät itse asiassa ole kovin mairittelevia -- siis meitä ihmisiä kohtaan. Tästä huolimatta teos onnistui olemaan vetävä, toiveikas, mielekiintoinen ja erittäin hauska. Lisäksi ymmärtääkseni erinomainen kuvaus autismista.

Linkki teoksen saatavuustietoihin Origossa. Muista myös Brian Hallin Saskia. ja Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus.

Kirjoita postikorttiin

freefoto.com

 Sä kuinka meistä nyt tuumitkaan
Kirjoita postikorttiin
Vieläkö tullaan kohtaamaan
Pistä se sitten postiin
Vie se lähimpään laatikkoon
Ootan sydän syrjällään...

Lukusuositusten antaminen ja kirjavinkkaus, se se on herkkä laji, vähän niin kuin esittelisi uuden sydänkäpysensä vanhalle, kyyniselle kaveripiirilleen. Mitä, jos he eivät näekään mielitietyn ansioita? Mitä jos murusen ihanuus avautuu vain minulle, ja muut pyörittelevät silmiään?

Lukusuosituksia voi poimia lehdistä, mutta ne ovat toisinaan kovin kaupallisia tai keskittyvät lähinnä vain uutuuskirjoihin. Välillä lehdissä ja verkossa kiertää "sata parasta kirjaa" -tyyppisiä listoja, mutta ihan rehellisesti sanottuna niistä puuttuu jotain, ehkä inhimillinen lämpö. On toki sivistävää tarttua klassikkoon, mutta entäpäs jos haluan viihtyä, saada lohtua ja nauraa? Naurishauta on terveellistä, mutta myös tuulihatuille on oma hetkensä.

Kirjavinkkien antamiseen ja saamiseen on JJR-kirjastoissa keksitty kevyt ja mukava keino: Kirjoita postikorttiin -hanke on käynnistymässä!  Idea on yksinkertainen: jokaiseen JJR-kirjastoon tulee nippu blancoja postikortteja, kyniä ja postilaatikko. Hyvän kirjan luettuaan ihmiset voivat kirjoittaa postikorttimuotoisen vinkin muiden iloksi.

Täytetyt kortit skannataan tänne Lukupedon ravinnoksi ja niistä kootaan pieniä eloisia näyttelyitä kirjastoihin Uusia vinkkejä kertyy toivottavasti koko ajan. Voimme vaihdella postikortteja myös kirjastojen välillä. Korttinäyttelyiden yhteyteen voidaan poimia postikorttivinkeissä suositeltuja kirjoja, ja voihan sitä toki suositella myös lehtiä, levyjä, elokuvia, sarjakuvia, äänikirjoja, hyvä artikkeleita, kauniita taidekirjoja... mitä vain!

Hanke on suunnattu kaikenikäisille kirjastonkäyttäjille. Lue, ota kynä ja kirjoita postikorttiin!

Pintasukellus merikirjallisuuteen

Voitin Helen Mosterin esikoisteos Hylyn kustantajan arvonnasta noin vuosi sitten. Kansi on tumma: petrolisinsinessä vedessä näkyy valojuovia ja uponneen purjelaivan mastoja. Lievetekstit lupaavat historiaa ja merenkulkua.

freefoto.com

Kirjan aihe ja kannen typografia tuntuivat viileän etäisiltä, kuin itämeren pohjaan vajonneet alukset. Myös aikaisemmat merikirjallisuuden lukukokemukset herättävät ennakkoluuloja, merestä kun ei tavata tehdä valloittavia lukuromaaneita. Olenko otollisessa tilassa lukeakseni Hylyn? Onneksi tartuin teokseen, lukukokemus oli nimittäin lumoava.

Hylyssä kerrotaan kolme tarinaa, jotka punoutuvat toisinsa. Katariina Suuri on Euroopan merkittävin taidemesenaatti ja nuorista poikaystävistään tunnettu oligarkki. Hän tilaa Meissenistä astiaston, jonka herkkä kuva-aihe, puhkeava ruusu, symboloi hänen tyttömäistä rakkauttaan Platon Zuboviin. Nuori rakastaja tuskin suorituu velvollisuuksistaan, mutta palkkio, merkittävä poliittinen asema, vastaavat panosta moninverroin.

Rotterdamilainen kapteeni Willem Arensen määrätään viemään posliinia, taidetta ja muita ylellisyystuotteita  Katariina Suurelle. Kapteeni pakottaa herkän ja taiteellisesti lahjakkaan esikoisensa Arnen mukaan Pietarin purjehdukselle. Pojan on karaistuttava, sillä Arnesta on tuleva kapteeni, kuten isästään ja  isoisästäänkin, vaikka taipumukset viittaavat toisaalle.

200 vuotta myöhemmin suomalainen Anton Saksa löytää sattumalta Vrouw Helenan hylyn yksinäisellä sukellusretkellä ulkosaaristoon.

Helen Moster tutkii kirjassaan Arne suhdetta kovaan ja karkeaan isäänsä, Anton Saksan suhdetta äitiinsä ja entiseen Kaisa-vaimoonsa sekä Katariinan suhdetta nuoreen rakastajaansa. Jokaisesta henkilöstä Helen kuorii esiin pahan alta hyvää, hyvän alta pahaa, kauniin alta rumaa ja ruman alta kaunista. Ainoastaan Arnen hän tavallaan jättää rauhaan ja koskemattomaksi, häntä Helen tutkii muita hellemmin, herkästi ja tarkasti. Arne on ruusu Meissenin posliiniastian kyljessä. Hän on vasta pukeamassa oleva potentiaali. Anton Saksa taas on hylky, menetetty potentiaali, joka ei koskaan todella nouse oman elämänsä tekijäksi.

Tutkija Anton Saksa on mies kahden vahvan naisen välissä. Hän on lukiossa reputettuaan pestautunut merille ja päätynyt voimakastahtoisen, määrätietoisen Kaisan aviomieheksi, tai projektiksi. Avioeron jälkeen Anton romahtaa, ottaa vastaan äitinsä tarjoaman avun ja työn ja lopulta löytää yllättäen uuden suunnan elämälleen. Suunta on alaspäin: Saksa aloittaa sukellusharrastuksen.

Hylky on paitsi psykologinen, myös historiallinen romaani. 1700-luvun Euroopan kuvaus on eloisaa ja aistillista. Lukija pääsee tutustumaan ajan tapoihin, matkantekoon, perhe-elämään ja kaupunkeihin.

Suosittelen tätä pientä historiallisen kirjallisuuden helmeä niillekin, joita merikirjallisuus ei ole aikaisemmin koskettanut. Hylky on helposti lähestyttävä kirja, mutta se on kuin luoto, pinnalla on vain vähän.

Muista myös Mankellin Syvyys, ja Hirvisaaren Minä, Katariina.

Miksi maalaisia ihmetellään, sekä muita totuuksia.

Huhtikuu ei herätä erityisiä mielikuvia. Se vain on ja oelttaa, että se hyväksytään omana itsenään. Se ei ole viehättävä ja luminen, selkeä talvikuukausi, ei myöskään kuulas ja heleä ydinkevään kuukausi. Jos huhtikuu olisi huonekalu, se olisi jalkarahi. Jos huhtikuu olisi vaatekappale, se olisi slipoveri. [...] Jos huhtikuu olisi kaupunki, se olisi Ylivieska.

Näin kirjoittaa jäljittelemättömään tyyliinsä Sinikka Nopola tuoreimmassa teoksessaan Matkustan aika harvoin.

Nopola tekee ytimekkäitä havaintoja muun muassa vallitsevasta halailukulttuurista (ennen tässä maassa halattiin, koska oltiin juotu. Nyt tässä maassa juodaan, koska pitää halata), facebookista (Minusta tykätään koko ajan [...]. Minun ei tarvitse tehdä mitään, olla vain. Missä olen? Satavuotispäivillänikö? Ei. Olen Facebookissa), analysoidaan muun muassa suomalaista yksinasumista ja pihatalkoita.

Aiheet koskettavat meitä kaikkia.

Sinikka Nopola tekee naishämäläisestä näkökulmastaan vähän samaa, kuin mielensäpahoittaja: kertoja edustaa kansan syviä rivejä onnistuen säilyttämään itseironisen otteen ja aidon lämmön.

Mitä siinä vielä luet, mars varaamaan!

freefoto.com

Retkellä omassa kirjahyllyssä, eli intohimoja, melodraamaa ja espanjansammalta teoksessa Etelän kiihkoa

Kaikki kirjoja keräilevät tietävät tämän ilmiön: ostelet muutamalla kolikolla kirpputoreilta mielenkiintelta vaikuttavia, kauniita tai höpsöjä kirjoja. Ne kerääntyvät kirjahyllyysi, etkä koskaan tule tarttuneesin niihin ennen kuin tila on kertakaikkiaan loppu ja kansalaisopistossa alkaa kurssi, jossa tuunataan kellastuneista kirjansivuista sisustuselementtejä ja kansista käsilaukku.

Puolisollani on tapana hankkia Yhdysvaltojen Etelävaltioihin sijoittuvia melodraamoja. Frank Yerbyn Etelän kiihkoa oli yksi näistä hankinnoista. Tunnustan, että minulla on ollut tapana hihitellä pilkallisesti sen pöljälle nimelle puolisoni suureksi mielenharmiksi.

Kunnes pääsiäisen aikaan minulla oli between-books -tilanne.

Kävi niin kuin joskus käy: löysin uuden ihastuksen.

Frank Yerby oli ensimmäinen afroamerikkalainen best-seller -kirjailija. Nimestäkin voi päätellä, ettei Etelän kiihkoa, alkuperäiseltä nimeltään The Vixens, eli naarasketut ei ole dokumentti kansalaissodan jälkeisestä Louisianasta, vaan puhdasta viihdettä.

Yhdysvaltain sisällissota on juuri päättynyt. Päähenkilö, tumma ja luonnollisestikin tulinen Laird Fournois, palaa New Orleansiin sodittuaan sinitakeissa, kun perheen Philip-poika on kuulunut vastapuolen, eli konfederaatin joukkoihin. Laird on menettänyt ensirakkautensa varakkaammalle miehelle ja palaa kotipuoleen naimattomana miehenä. Lairdin kälyn pikkusiskosta, Denise Lascalsista, on sisällissodan aikana varttunut nuori nainen. Tämän kirjallisuudenlajin tuntevat arvaavatkin jo, että Denise on poikkeuksellisen kaunis villikko ja Laird on Denisen suuri (ensi)rakkaus. Denise Lascals iskeekin Lairdiin välittömästi kyntensä, mutta Laird solmii onnettoman järkiavioliiton mielisairaan Sabrinen McHughin kanssa ja vetäytyy rappeutuneelle Plaisancen plantaasille. 

Mustien kansalaisoikeustaistelua Yerby käsittelee jokseenkin pinnallisesti, varhainen Ku Klux Clan on sivuroolissa.  Sen sijaan Yerby keskittyy kuvaamaan, kuinka Denise painaa kerran jos toisenkin Laird Fournoisin kuohuvaa poveaan vasten. Ei mikään ihme, että yksi Yerbyn teoksista, The Foxes of Harrow, filmatisoitiinkin Hollywoodissa suunnilleen samoihin aikoihin Tuulen viemää -elokuvan kanssa.

Etelän kiihkoa löytyy kuin löytyykin vielä kirjastoista (pun intented). Eteläsavolaisille tiedoksi, että Mikkelin maakuntakirjaston varastossakin näkyy olevan yksi kappale. Sitä suuremmalla todennäköisyydellä tätä teosta löytyy huokeaan hintaan kirpputoreilta ja antikvariaattien löytölaareista. Kyllä tämä lukemista vielä kestää varsinkin, jos kaipaa pääsiäismunadieetin jälkeen jotakin suhteellisen helposti sulavaa.

Bloggaaminen on virtuaalieläimelle lajityypillistä käyttäytymistä

freefoto.com

Haluaisin kuvitella, että jos en nyt ihan ole diginatiivi, niin ainakin hyvin kotoutunut maahanmuuttaja. Mobiililaitteita en ole toistaiseksi juurikaan käyttänyt, mitä nyt matkapuhelinta. Kannettava tietokoneenikin on löytänyt kotoa niin vakiintuneen paikan, että se voisi aivan yhtä hyvin olla tavallinen pöytäkone, siksi vähän sitä siirrellään. Tällä hetkellä otan varovaisen uteliasta kontaktia e-kirjan lukulaitteisiin. Niitähän saa lainata meiltä.

Aikuiselämäni aikana verkosta on tullut paikka muiden joukossa. Siellä on ihmisiä, viranomaisia (kuten poliisi), laitoksia (kuten kirjasto), hyödyllistä tekemistä, täydellistä ajanhukkaa ja haitallista tekemistä. Nuoret, niin sanottu Y-sukupolvi, on syntynyt käsi kosketusnäytöllä. Jos he eivät löydä jotain verkosta, sitä ei ole olemassakaan.

Voisi sanoa, että uuden blogin perustaminen on virtuaalieläinten lajityypillistä käyttäytymistä. Ihmiset haluavat kertoa, tämän ajan ihmiset haluavat kertoa toisilleen asioita myös verkossa. Lukupedon koti on Toenperän kirjasto. Pidämme sen rauhallisena hyvillä lukuvinkeillä. Tervetuloa lukemaan, jätä ihmeessä jälki kommenttilaatikkoon!